Voiko mennä vielä pahemmaksi? Kyllä.

Ensin masennus, sitten epävakaa persoonallisuushäiriö, skitsofrenia ja viimeisimpänä (mutta pitkäaikaisimpana) anoreksia, tautiluokitus f.50.0.

Kun olin yläasteella, mua kiusattiin ulkonäköni takia. "Emokakara", "lesbotukka" yms. ja olin kuulemma liian laiha mutta se kuulosti mun korvaan hyvältä. No, pääsin yläasteelta 7,9 keskiarvolla kiusauksesta huolimatta. Mun paras kaveri oli aika paljon sirompi kun mä, ja tultiin juttuun niin hyvin että melkein asuin niillä. Mut silti masennuin ja aloitin viiltelyn ja lautasten sotkemisen ja ruuan viemisen metsään.. Vaikka kuinka hyvin koitin piilottaa mun kädet, äiti huomas ne jossain vaiheessa ja pakotti mut psykiatrin juttusille. Diagnoosi vakava masennus, laihuushäiriöstä ei ollut vielä puhetta koska olin teini-ikäinen ja vasta kasvanut pituutta. Sain masennuslääkityksen, olisikohan ollut Seronil, joka turrutti vähän, mutta ei vienyt kaikkea masentuneisuutta pois.Aloin pikkuhiljaa katsomaan syömisiäni kun huomasin lantiollani pari venymisarpea ja ajattelin lihoneeni paljonkin.

Yhdeksännen luokan jälkeen sit muutin takaisin entiselle kotipaikkakunnalleni ensin vaan kesäksi, vahtimaan mun serkkuja.(Sain siitä palkkaa.) Kesällä tuli päätös perheen sisäisestä sijoituksesta sosiaalitoimen päättämänä ja muutin pysyvästi setäni perheeseen. Olin 16-vuotias. Aloitin kasvissyönnin kun setäni näytti mulle videon millaisissa oloissa lihakarja elää ennen teurastusta. Osui oksennushermoon joten jätin samantien kaikki lihatuotteet pois ruokavaliostani. Aloin syömään puolen kilon pakastepussin päivässä. Yhdessä puolen kilon pussissa on 500g, 350 kcal. Lisäksi kävelin ympäri kaupunkia ja ei muka ollut nälkä. En edes tuntenut nälän tunnetta, maha ei pitänyt ääntä, pysyin pystyssä lähes pelkän kahvin voimalla.

Alla kuva alimman painoni ajoilta, (173cm/43kg, v.2012). Nyt haluan painaa 38 kiloa ja ylittää itseni.

Aivan liian vähän? Kyllä. Haluanko tähän takaisin? Kyllä. Sairastako? KYLLÄ. Mut olin silloin sinut itteni kanssa ja se on se minkä takia pyrin laihuuteen. EN OLE PRO-ANA. En halua kenenkään sairastuvan tähän missään tapauksessa. Mun vointi on taas huonontunut enkä pysty syömään edes puolikasta  nutridrinkkiä (300 kcal/125ml) olematta paniikissa ja itkisin ruokapöydässä jos en olisi sairaalassa lääkittynä niin, etten välillä saa omasta puheestanikaan selvää. Haluan parantua mutta mun sisäinen kompassi on niin rikki että se osoittaa tällä hetkellä vaan ennenaikaista hautaa kohti.


Tän kuvan otin ihan pari päivää sitten. Oon osittain tyytyväinen siihen miltä näytän mut se, että lasken kalorit silmämääräisesti joka aterialla, ei oo hyvä asia. Se kammottaa mua yhä enemmän ja syön päivittäin yhä vähemmän.

Tää ei oo tervettä.

Skitsofreeninen anorektikko psykiatrisessa sairaalassa.

En ajatellut koskaan avautuvani skitsofrenian ja anoreksian yhteistyöstä tuhota elämäni, ihmissuhteeni ja terveyteni.

Oon tällä hetkellä suljetulla osastolla, ollut jo kaksi kuukautta. Se mitä papereissani sanotaan skitsofreniaksi,tuntuu enemmän ja enemmän pelkän anoreksian ääneltä. Painoni on vaan laskenut ja mulle määrättiin nutridrinkkejä kolmesti päivässä. Painoani tarkkaillaan viikottain, en enää saa punnita itseäni joka päivä. Kaikki ruoka maistuu pahalta, ja jos maku on hyvä, suutuntuma on kamala. Pystyn syömään lähes pelkästään makeita asioita, esim. pari karkkia tai palan suklaata.
Ruokaillessa, vaikka koitan ottaa sopivan pienen määrän ruokaa,ettei tarvitsisi heittää niin paljon pois, pystyn syömään siitä vain noin puolet koska täysi olo alkaa oksettaa, eli salaatti, lämpimät kasvikset ja jos pystyn, muutaman haarukallisen ruokaa. Mun suhde ruokaan on ristiriitainen. Haluan selvitä hengissä mutta se pieni sisäinen ääni . Mun suhde mun vartaloon on niin vääristynyt ettei yksikään peili näytä totuutta.

Kun tulin osastolle, ykkösprioriteetti oli oletetun harhaisuuden lievittäminen. Nyt se on syömishäiriö. Kaikista vittumaisinta tässä on se, että se pieni ääni mun päässä, jonka pitäisi olla järjen ääni, haukkuu mua aina kun oon syönyt, kehuja saan nääntyessäni. Mun itsetunto on nollassa.

Tässä on mun paino viimeisen kahden kuukauden ajalta. Paino on laskenut tosi nopeasti. Hälyttävää? Niimpä. Mun ei enää anneta punnita joka päivä. Kotona punnitsin joka aamu ennen aamukahvia. Painon tarkkailusta tuli pakkomielle., lasken kalorimääriä päässäni pelkästään arvioiden silmilläni, jos en ole varma, niin lasken yläkanttiin. Ja kyllä, anoreksian voi diagnosoida myös normaalipainoiselle. Sain diagnoosin viime syksynä, (Ei tullut yllätyksenä.) Pidin itteni hengissä alkholijuomien sokereilla n. 2 viikkoa enkä juuri syönyt mitään.

Aloituspaino 72kg
Paino tänä keväänä 68lg
Nykyinen paino 56kg
Alin paino 43kg (vuosia sitten)
Paino johon pyrin 42kg
Tiedän että ihannoin sairaanloista laihuutta, ja kammoan lihavia ihmisiä ja varsinkin sitä, että lihoisin itse.

Mun paino vaan tippuu kun en pysty syömään.Mulla menee ruokahalu pienimmistäkin häiriötekijöistä, jos ei ulkoisista, niin viimeistään siitä että oon syönyt salaatin ja oon täynnä jo siitä Jos en pysty enää jossain vaiheessa syömään edes nutridrinkkejä, seuraava etappi on nenämahaletku.
Vitut mistään unelmapainoista, mä haluan selvitä hengissä.